Tänään tulee kuluneeksi päivälleen 60 vuotta siitä, kun panssarilaiva Ilmarinen tuhoutui osallistuessaan epäonnistuneeseen harhautussaattueeseen pohjoisella Itämerellä. 271 merisotilasta hukkui, 132 pelastui (viimemainittujen joukossa isosetäni, joka onnekseen sattui olemaan onnettomuuden tapahtuessa vahtivuorollaan ylimmällä kannella sijainneessa radiohytissä).
Ilmarinen, kuin myös sen sisaralus Wäinämöinen, oli ehkä kaikkien aikojen epäonnistunein suomalainen sota-alus. Sen oli määrä toimia raskaan tykistönsä ansiosta ikäänkuin kelluvana rannikkolinnakkeena, mutta tämäntyyppiseen toimintaan täysipäiväisesti se oli hieman liian pieni. Saaristoväylissä operointiin panssarilaiva taas oli aivan liian iso. Sotien jälkeen hankitut sota-aluksemme eivät sitten koskaan ole olleetkaan läheskään tämän kokoisia.
Ilmarinen osallistui kohtalokkaalla matkallaan saattueeseen, jonka oli määrä harhauttaa venäläisiä. Aluksen miinaharaimet oli laskettu V-kirjaimen muotoon ulkosivustoille, mutta jommallakummalla sivustalla eivät vaijerit pitäneetkään, ja haraimeen tarttunut miina paiskautui aluksen kylkeä vasten räjähtäen. Ilmarinen upposi noin vartissa paikkaan, joka hyvin tiedettiin, mutta suuren syväyksen (70-90 metriä) vuoksi sijainnista kerrottiin vasta -80-luvun lopulla, jolloin sukellustekniikka oli riittävän kehittynyttä hylyn tutkimiseen. Ja kävihän paikalla pari veteraaniakin, Ranuan sukellusveneellä...
Kun Ilmarisen tuhosta tuli kuluneeksi 50 vuotta 13.9.1991, vietettiin onnettomuuspaikalla pienimuotoinen muistojuhla, johon osallistuivat tykkivene Karjala (allekirjoittanutkin mukana) ja ohjusvene Turku. Kuulas syyspäivä vuodenaikaan nähden melkein tyynellä Itämerellä jäi mieleen yhtenä parhaimmista hetkistä koko laivastopalveluksessa. Samaan aikaan paljastettiin myös onnettomuuden muistolaatta Utössä.
